päivä paistaa kummallekin

se, että ylipäätänsä olemme joutuneet kuopion leveysasteille soittamaan, on melkoisten sattumusten seurausta, kuten kaikki asiat elämässä. Paahtamo järjesti vuosittaista juhlaansa Paahtamo Festivalia keväälle ja oli hetken mielijohteesta pistänyt kokeilumielessä nettisivuillensa artisteille mahdollisuuden ilmoittautua halukkaaksi esiintymään. emme olisi koko jutusta kuulleetkaan ellei paahtamon väen henkilökohtaisesti tunteva ystävämme olisi asiasta maininnut. taisimme olla ainut lomakkeen täyttänyt taho (true story) sillä orkesterimme kutsuttiin ilomielin soittamaan päätöstapahtumaan ja matkakorvauksetkin luvattiin. miltei liian hyvää ollakseen totta. keikkojen paras puolihan on ehdottomasti keikkamatkat: mitä kauemmin ne kestävät, sitä parempia ne ovat.

päätimme lähteä matkaan luotettavalla 80-luvun farmari-ladalla, jonka pohja oli hitaasti mutta varmasti ruostumassa puhki. samalla vehkeellä matkasimme myöhemmin factoryyn. kyseisen keikan paluumatkalla auto sammui jokaisissa valoissa. kuopion matkalla tätä ongelmaa ei vielä onneksi ollut. keikkapäivän aamuna sain huolestuttavan puhelun paahtamon marilta juuri roudaillessani ensimmäisiä tavaroita autoon. mikäli oikein muistan, keikkapaikan jossain huoneessa oli tapahtunut jotain, mikä aiheutti lasivillapölyn leviämisen koko kiinteistöön. näytti epävarmalta, järjestettäisiinkö keikkaa ollenkaan. tällainen epävarmuushan ei normaalisti meitä haittaisi, mutta 350km (neljän tunnin) lenkki yhteen suuntaan turhaan ei kuulostanu houkuttelevalta. todennäköisyys puolellamme päätimme kuitenkin lähteä matkaan pienen neuvottelun jälkeen... ja hyvä niin.

matkalaulujen, kuskivaihdosten, tupakkataukojen ja infernaalisten sadekuurojen jälkeen löysimme lopulta itsemme kuopiosta. kouliintumattomina yksisuuntaisiin teihin onnistuimme ajamaan niitä väärään suuntaan useaan otteeseen punaisten valojen läpi ajamisesta puhumattakaan. sadekuuro oli onneksi onnistunut tyhjentämään kuopion kadut autoista ja ihmisistä, joten kukaan ei varsinaisesti ollut vaarassa. puoli tuntia ympäri tyhjää keskustaa harhailtuamme päätimme jalkautua ja löytyihän se olohuone viimein. erittäin lyhyen roudaussession jälkeen edessämme oli ah-niin-tuttua-ja-turvallista ajantappoa myöhäiseen iltaan asti. helpotuksen asiaan tarjosi noin 50 metrin päässä olohuoneesta sijaitseva paikallinen juottola, tuomari.

saavuimme takaisin olohuoneeseen sopivasti edellisen (illan ensimmäisen) yhtyeen lopetellessa. artistit itse kuvailivat musiikkian avaruustomuksi tai vastaavaksi, itselleni mieleen nousi ensimmäisenä sanat 'funk' ja 'groove'. oli miten oli, selkäpiihimme alkoi hiipiä pelko siitä, ettei "musiikkimme" ollut varsinaisesti juuri tätä paikkaa tai yleisöä varten. nöyränä kuitenkin astelimme lavalle, teippailimme laulumikkiä kiinni rumpuständeihin ja vilkuilimme epäuskoisina toisiamme. tänne asti oli kuitenkin tultu, joten puolitiehen oli asiaa turha jättää. settilistasta minulla ei ole enää muuta aavistusta kuin, että sen täytyi uramme tässä vaiheessa olla melko punk. yleisö villiintyi pistämään jalalla koreasti ja keikasta kehkeytyi tähänkin päivään asti paras ikinä. miltei koko olohuone fiilisteli kanssamme meksikko-viisun yli kahdeksanminuuttiseksi. emme yksinkertaisesti osanneet enää lopettaa viisua. keikkaan liittyy myös mielenkiintoinen kuriositeetti: olohuone sai todistaa yhtä kumman harvoista (onko niitä ollut enemmän kuin tämä?) encoreista ikuna (emme tosin tehneet naurettavaa lavalta lähtöä ja sinne paluuta välissä - ei sillä, että siellä lavaa olisi ollutkaan).

keikan jälkeen meillä oli sen verran hyvä meininki, että päätimme jäädä yön yli kuopioon. nukkumapaikka järjestyisi olohuoneesta. jatkoimme juhlimista paahtamon väen kanssa myöhään yöhön ja aikaiseen aamuun, kunnes lopulta sammuimme muutamaksi hetkeksi ennen aamun karvasta kalkkia: lähtöä takaisin jokelaan. yön valopilkkuihin kuuluu istumaan sammunut, täysin sekavia puhunut mies baarissa, jonka nimeä en muista; auran viiden euron kunnianosoitus tekemästämme matkasta (kiitos ja kumarrus!); pissapoika, nakkikioskin hätävararuoat yönälkään sekä henrin historiankirjoihin jääneet sinappisekoilut.

parin tunnin (henrillä parin minuutin) torkkujen jälkeen aloitimme 350 kilometrin paluun arkeen. eräs muuten luotettavan ladamme haittapuolista kävi hyvin ilmeiseksi ainakin henrille. suunnitelma nukkua matkalla näet kariutui aivan täysin siihen, että kulkupelimme moottori tuntui pitävän kovempaa ääntä matkustustilassa kuin konepellin alla puhumattakaan siitä, että tuuli puhalsi auton sisällä pahemmin kuin tuulilasittomassa avoautossa. väsyneistä silmistä huolimatta paluumatka sujui levollisin mielin pienistäkin iloista (kuten kuortista) nauttien. elämä todellakin on ihmisen parasta aikaa.

kaiken kaikkiaan matka ja keikka oli kuitenkin onnistunein ikinä kumman tähänastisen taipaleen varrella. kiitos kuopio, me rakastamme teitä.

-ville